Katalogue text - English         Katalogiteksti - Suomeksi
Entropy in the living room  - catalogue text

Stig Baumgartner:
Projection
A series of drawings in space and time

A drawing is a miracle. From time to time, I return to this very simple miracle in my work. I am interested in space, and now as a drawer I have become interested in the place of the painting in space and time. I work: I draw, I adapt space, I make observations about space. The outcome is a series of works, physical observations, painting and drawings. I can also turn the situation into a performance: I meet people, I move about and I repeat sentences, words. I attempt to clarify my thoughts, to give them shape. This attempt gives shape to a process, to a thought formation, to an awareness, becomes an impossible and frequently absurd event, and finally a performance that baffles the public. Nevertheless, a series of drawings now emerges, these too being a description of the process.

The Projection drawing series had its beginnings in an old video work of mine that I rediscovered, (Mute, 1996), a performance recording from my studio. In the video performance I shape space into a performance site by arranging a few simple elements, such as sheets of hardboard, chairs, papers, in front of a blank wall. At the same time, I follow the event with a camera, altering the picture angle as I move around the room. In the drawings that I have done I have begun to be interested in everything else that surrounds the performer, myself. Eliminating the performer from the drawings resulted in a series of quiet takes, drawings of empty space, of light on a wall, but also of movement, time and the gaze. One aim of my drawings was to combine the time experience from linear video narrative, or the knowledge of its existence, with corresponding concepts in painting. In the drawing series the jump cuts I use do not go forward in time. They correspond more to a fragmentary memory of motion or to an impression of the motion of the camera. These juxtapositions do not alter the temporal relationship in any direction. They neither stop nor advance, and thus nor do they carry the story forward.

What do we actually mean when we talk about the experience of time in painting? Doesn't time always take on a referential or conceptual significance on the surface of a painting, in which the gaze does not advance steadily from left to right or from start to finish. We frequently talk about a painting as an active field that has the potential to leave room for the gaze to move in any direction. On the one hand, time passes in the looking, i.e. in the lingering of the gaze on the picture surface. Might we think of this lingering as one temporal mode/determinant of painting? For example, does the juxtaposition of two pictures demand twice as many gazes as one, or does a new temporal mode/determinant spring from this montage? On the other hand, does the drawn image require as many gazes as there are individual signs impressed into it? I frequently read about the execution of a drawing (or, as I think of it, about the performance of a drawing) the amount of physical effort that has gone into it, and thus I get from the work the temporal presence of its maker, signs of the maker lingering over the work. The handprint, i.e. the personal handwriting in the drawing can then also be read as a temporal magnitude. When I am working, I have often juxtaposed materials and various techniques, using them to refer specifically to these kinds of temporal relationships and to those linked with the maker's physical presence.

The performance in the Projection drawing series lies in the handprint, in the physical mark of the drawer. In being repeated as a series, it also becomes a transparent gesture, no more than a means in the pursuit of an illusion. The presence and temporality of the performer and the drawing dissolve into the picture surface and turn into light on a wall. Matching the name of the original video work, the presence of the performer is then a mute one.

Stig Baumgartner / 2001



 

 

STIG BAUMGARTNER
Entropiaa olohuoneessa

Stadtgalerie Kiel, Saksa
14.7 - 9.9.2001
näyttelyluetteloteksti suomeksi

Projection
sarja piirustuksia tilassa ja ajassa

Piirustus on ihme. Aika ajoin palaan työssäni tämän hyvin yksinkertaisen ihmeen pariin. Olen kiinnostunut tilasta ja nyt piirtäjänä kiinnostuin maalauksen paikasta tilassa ja ajassa. Työskentelen: piirrän, muokkaan tilaa, teen havaintoja tilasta. Tuloksena syntyy sarja teoksia, fyysisiä havaintoja, maalauksia ja piirustuksia. Tilanteen saatan muuttaa myös esitykseksi: kohtaan ihmisiä, liikun ja toistan lauseita, sanoja. Yritän selvittää ajatuksiani, antaa niille muotoa. Tämä yritys antaa muoto jollekin prosessille, ajatuksenmuodostukselle, tietoisuudelle, muuttuu mahdottomaksi ja usein absurdiksi tapahtumaksi, ja lopulta yleisöä hämmentäväksi esitykseksi. Nyt syntyi kuitenkin sarja piirustuksia, prosessin kuvausta nekin.

Piirustussarja Projection sai alkunsa uudelleen löytämästäni vanhasta videoteoksestani (Mykkä, 1996), joka on performanssitaltiointi työhuoneeltani. Videoesityksessä muokkaan tilaa esityspaikaksi järjestelemällä tyhjän seinän edessä muutamia yksinkertaisia elementtejä, kuten kovalevyjä, tuoleja, papereita. Samalla seuraan tapahtumaa kameralla vaihtaen kuvakulmia liikkuen huoneessa. Tekemissäni piirustuksissa aloin kiinnostua kaikesta muusta esiintyjän, itseni, ympärillä. Eliminoimalla piirustuksista esiintyjän syntyi sarja hiljaisia otoksia, piirustuksia tyhjästä tilasta, valosta seinällä, mutta myös liikkeestä, ajasta ja katseesta. Yhtenä lähtökohtana piirustuksissani oli yhdistää lineaarisen videokerronnan ajankokemus, tai tieto sen olemassaolosta, maalauksen vastaaviin käsitteisiin. Piirustussarjassa käyttämäni hyppyleikkaukset eivät etene ajallisesti. Ne vastaavat enemmän katkelmallista muistikuvaa liikkeestä tai vaikutelmaa kameran liikkeestä. Rinnastukset eivät muuta ajallista suhdetta mihinkään suuntaan. Ne eivät pysähdy tai etene eivätkä vie siten tarinaa eteenpäin.

Mitä ylipäätään tarkoitetaan, kun puhutaan ajan kokemuksesta maalauksessa? Eikö aika aina saa viitteellisen tai käsitteellisen merkityksen maalauksen kuvapinnalla, jossa katse ei etene järkkymättömästi vasemmalta oikealle tai alusta loppuun. Usein puhutaankin maalauksesta aktiivisena kenttänä, jolla on potentiaalinen mahdollisuus antaa tilaa katseelle liikkua mihin suuntaan tahansa. Toisaalta aikaa kuluu katselemiseen eli katseen viipymiseen kuvapinnalla. Voisiko tätä viipymistä ajatella yhtenä maalauksen ajallisena määreenä? Esimerkiksi, vaatiiko kahden kuvan rinnastus kaksi kertaa enemmän katseita kuin yksi, vai syntyykö tässä montaasissa jokin uusi ajallinen määre? Toisaalta, vaatiiko piirretty kuva yhtä monta katsetta kuin siihen on painettu yksittäisiä merkkejä? Luen usein piirustussuorituksesta (tai kuten ajattelen, piirustusesityksestä) sen fyysisen ponnistuksen määrää ja haen siten teoksista tekijän ajallista läsnäoloa, merkkejä hänen viipymisestään teoksensa äärellä. Kädenjäljen eli piirustuskäsialan voi siten lukea myös ajallisena suureena. Työskentelyssäni olen usein rinnastanut materiaaleja ja erilaisia tekotapoja keskenään viitaten niillä juuri tällaisiin ajallisiin ja tekijän fyysiseen läsnäoloon liittyviin suhteisiin.

Projection -piirustussarjan esitys on kädenjäljessä, piirtäjän fyysisessä merkissä. Toistuessaan sarjana se myös muuttuu läpinäkyväksi eleeksi, vain välineeksi illuusion tavoittelussa. Esiintyjän ja piirustuksen läsnäolo ja ajallisuus liukenevat kuvapintaan ja muuttuvat valoksi seinälle. Esiintyjän läsnäolo on siten alkuperäisen videoteoksen nimen mukaisesti mykkää.

Stig Baumgartner / 2001